Huumeriippuvuus on aivojen sairaus
Tällaisen
konsensuslausuman hyväksyi 1997 USA:n Liittovaltion kansallinen
terveysinstituutti opioidiriippuvuutta ja sen lääkehoitoa koskien. Viime
vuosien tutkimus on edelleen vahvistanut kohta 10 vuotta vanhan
konsensuslausuman linjauksia.
Suomalaiset
huumeongelmaisen hoitoa käsittelevät Käypä hoito -suositukset viime vuodelta
lähtevät alan kansainvälisen tiedeyhteisön peruslinjauksista ja välittävät
sanomaa tehokkaiden hoito- ja kuntoutusmenetelmien olemassa olosta ja edelleen
kehittämismahdollisuuksista. Edelleen Suomessa ja muuallakin esiintyi muiden
tieteenalojen edustajien ja vaikuttajien näkemyksiä siitä, että päihde- ja
huumeriippuvuudet eivät ole sairauksia, vaan vahingollista elämään kuuluvien
ongelmien medikalisointia.
Miten sairaus kehittyy
Huumeiden
käyttäminen sinänsä ei ole tietenkään sairautta, vaikka niiden aiheuttama
päihtymystila aiheuttaakin aivojen toiminnan ja käyttäytymisen tilapäisiä
muutoksia. Sairauden kriteereitä ei täytä myöskään sellainen elämänasenne, että
haluaa käyttää huumeita ja pitää niiden vaikutuksista. Näin jotkut voivat
toimia protestina yhteiskunnan huumekielteisiä sääntöjä ja lakeja vastaan tai
viihtyäkseen seurassa, missä huumeiden käyttö on keino tulla hyväksytyksi.
Riippumatta
huumeiden käyttöön johtavista henkilökohtaisista syistä päihdyttävät aineet
vaikuttavat keskushermostoon. Tilapäisen vaikutuksen jälkeen hermosto palautuu
ainealtistuksen runsaudesta ja pituudesta riippuen jollain aikavälillä, yleensä
tuntien tai muutaman vuorokauden kuluessa normaalitilaan. Säännöllisesti ja
tihenevästi toistuva altistus alkaa kuitenkin muuttaa hermoston reagointitapaa,
halusimmepa sitä tai emme.
Aineiden
sietokyky alkaa kasvaa. Se merkitsee aineen odotetun vaikutuksen eli
päihtymystilaan liittyvän mielihyväkokemuksen tai rentouttavan olotilan
vaimenemista. Käyttäjä reagoi muutokseen lisäämällä annosta. Näin sietokyky eli
toleranssi alkaa kehittyä. Toleranssin kasvu on jo merkki hermoston
toiminnallisista muutoksista altistuksen seurauksena. Jossain vaiheessa
tapahtuu niin, että ainevaikutuksen loppuminen tai väheneminen alkaa aiheuttaa
vieroitustilan. Se on yleensä keskushermoston yliärtyvyystila, jonka oireet
ovat sekä yleisoireita että jossain määrin ainespesifejä.
Piristeet,
kuten amfetamiini tai sen kaltaisesti vaikuttavat aineet, aiheuttavat
vieroitusvaiheessa lamaannustilan. Yökaudet valveilla ollut, ilman nälän
tunnetta ”bailannut” käyttäjä väsähtää ja haluaa nukkua. Joskus esiintyy
realiteettitajun heikkenemistä, jopa psykoottisia oireita, paniikkikohtauksia
ja muita epämiellyttäviä kokemuksia, jotka pakottavat hakeutumaan
päivystyspalveluihin tai hankkimaan kavereilta rauhoittavia lääkkeitä. Oireena
saattaa olla lamaannustila, joka ilmenee masennuksena.
Hermostoa lamaavat aineet, kuten alkoholi, bentsodiatsepiinit ja opioidit aiheuttavat taas kullekin aineryhmälle tyypillisen yliärtyvyystilan. Nämä oireet säikäyttävät jo yleensä käyttäjän. Hän kokee itsensä sairaaksi ja pelko siitä, että saattaa joko olla tai jäädä koukkuun tulee jo käyttäjän mieleen. Tieto tällaisesta mahdollisuudesta on yleensä tullut käyttäjäpiireissä liikkuville havainnoimalla vanhempia käyttäjiä silloinkin, kun huumevalistus ei ole tietoa välittänyt.
Riippuvuussairaus
kehittyy ensisijaisesti ainealtistuksen seurauksena. Yksilöllisiä eroja
riippuvuuden kehittymisriskistä on olemassa. Erot johtuvat sekä biologisista
että psykososiaalisista tekijöistä. Nykykäsityksen mukaan perimässämme eli
geeneissämme on tekijöitä, josta johtuen riippuvuusalttius vaihtelee väestössä.
Tieto esimerkiksi alkoholiriippuvuuden kulkemisesta suvuittain on vanha
kliininen havainto, jolle uusi geenitutkimus näyttää antavan vastaavanlaisia
selityksiä kuin liikalihavuuden, kolesteroliaineenvaihdunnan tai
sokeriaineenvaihdunnan häiriöiden osalta. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että
kukaan ei ole synnynnäisesti huumeriippuvainen, vaan alttiuden vaihtelevuudesta
huolimatta myös altistusta tarvitaan.
Kliinisen
riippuvuushäriön kehittymisessä suuri merkitys on tietenkin psykologisilla
tekijöillä. kuten kaveripiirin vaikutuksella ja muilla mallioppimista yllä
pitävillä tekijöillä. Vastaavalla tavalla huumekielteiset asenteet itsellä ja
tuttavapiirissä suojelevat kokeiluilta ja riippuvuusriskiltä.
Huumeriippuvuuden
oireena on edellä kuvattujen hermoston adaptaatioon liittyvien oireiden ohella
kasvava pakonomainen tarve saada huumetta käytön lopettamisen jälkeen tai
ainevaikutuksen vähentyessä. Kun psykologiset voimavarat taistella aineen
mielitekoa vastaan heikkenevät tai eivät riitä, varsinaisen riippuvuussairauden
tyypillinen oire on elämäntavan kehittyminen jossa, huumeiden käyttö ja käytön
ympärillä tapahtuva toiminta syrjäyttää elämässä kaiken muun toiminnan.
Edetessään myös pakonomaisen käytön hallinta heikkenee niin, että kontrolloidun
käytön säätely alkaa pettää.
Kuvatun
kaltainen krooninen riippuvuushäiriö, jota myös addiktioksi kutsutaan, täyttää
huumeriippuvuusdiagnoosin kriteerit. Kriteerit on määritelty
aineryhmäkohtaisesti riippuen osin ainespesifeistäkin oireista erityisesti
päihdevaikutuksen, toleranssin, vieroitustilan ja käytön pakonomaisuuden
erityispiirteisiin liittyen.
Vasta
tätä riippuvuushäiriötä voidaan nimittää varsinaisesti krooniseksi aivosairaudeksi.
Riippuvuushäiriön neurobiologiassa on vielä paljon ilmiöitä, joita ei tunneta.
Tutkimus on kuitenkin antanut hyödyllistä tietoa riippuvuushäiriön olemuksesta.
Muutoksia tapahtuu paitsi joidenkin aivojen alueiden, kuten aivojen mielihyväkeskuksen
toiminnassa, myös hermoimpulsseja neuronista toiseen välittävissä
reseptoreissa. Näin lisääntynyt tieto on auttanut ymmärtämään ja jäsentämään
sekä riippuvuushäiriöstä kärsivien kliinistä kuvaa, että avannut mahdollisuudet
käyttää lääketieteellistä tutkimustietoa ja lisääntyvästi myös spesifejä
lääkkeitä huumeriippuvuuteen liittyvien erilaisten tilojen ja oireiden, sekä
vieroitusoireiden että myös riippuvuushäiriön hoidossa.
Riippuvuushäiriö ei parane
syyllistämällä – tarvitaan hoitoa
Suurin osa
riippuvuushäiriöihin sairastuneista kärsii syyllisyyttä sairastumisestaan.
Voimattomuuden tunne aineen aiheuttaman pakkomielteen edessä herättää
kysymyksen, miksi minua ei varoitettu. Miksi en itse lopettanut aineiden
käyttöä silloin kun saatoin itse vielä päättää käytänkö vai en? Tila on useilla
niin toivoton, että itsetuhoiset ajatukset saattavat nousta pintaan.
Riippuvuushäiriöiset kärsivät masennuksesta ja itsemurhayritykset ovat
tavallisia mm ennen hoitoon hakeutumista.
Huomattava osa riippuvuuteen
ajautuneista on antanut periksi ja jatkaa pakonomaista aineiden käyttöä siihen
saakka, kun jokin katastrofi tapahtuu tai motivaatio hakeutua hoitoon johtaa
hoitoon hakeutumiseen. Terveysneuvontapisteiden asiakkaille tehtyjen
haastattelujen mukaan enemmistö huumeita säännöllisesti pistävistä haluaisi
lopettaa käytön. Keinoja ei useinkaan ole ainakaan heti näköpiirissä. Toisaalta
riippuvuuden pakkomielle, jonka perusta on kroonisessa riippuvuushäiriössä
aivoperäinen ajaa ihmistä jatkamaan aineiden käyttöä.
Syyllistäminen tässä vaiheessa on tehoton keino herättää muutosmotivaatio. Sen sijaan viesti siitä, että kierteessä olevalla on lupa puhua hädästään ja ahdistuksistaan saattaa luoda ilmapiiriä, jossa halu lähteä etsimään tietä tilanteen muuttamiseksi herää. Piikkihuumeiden käyttäjien terveysneuvontatoiminnassa tällaisia kontakteja kehittyy vähitellen neuvontahenkilöstöön ja heidän kanssa yhteistyötä tekevään verkostoon.
Ehkäisevän
päihdetyön lähestymistavat kroonikkojen valistamisen muotona eivät kohtaa enää
tätä ryhmää. Sen sijaan sellaiset neuvontapalvelut, joissa riippuvuushäiriöiset
kokoontuvat yhteen, kuten NA-ryhmät tai vastaavat saattavat löytää oikean
muutosmotivaatiota vahvistavan kontaktin. Nykyään osattaneen entistä enemmän
sekä A-klinikoilla että huumeongelmaisille erikseen perustetuilla
poliklinikoilla kohdata riippuvuushäiriöstä kärsivä huumeongelmainen.
Toivoa paranemisesta on
Mahdollisuudet
päästä irti huumeriippuvuudesta kohenevat huomattavasti, kun motivaatio päästä
irti herää ja rohkeus myöntää oma voimattomuus häiriön edessä tulee todeksi.
Usein ensimmäiset yritykset lopettaa aineiden käyttö epäonnistuvat. Aineiden
lopettaminen ja vieroitusoireiden läpi käynti onnistuu yleensä sekä omin
keinoin että ainakin hoidossa. Kuitenkin hermoston häiriöstä ja
psykososiaalisista tekijöistä johtuvat yllykkeet kokea uudestaan ainevaikutus
romuttavat usein ensimmäiset yritykset. Retkahdukset eivät ole merkki
palaamisesta lähtöruutuun, vaan luonnollinen prosessi etsittäessä tietä pois
huumekeskeisestä elämästä. Ammattilaiset ja vertaistoimijat ymmärtävät nämä
vaiheet ja kannattelevat uskoa pääsystä eteenpäin seuraaville askeleille.
Kroonisen
opioidiriippuvuuden ja nikotiiniriippuvuuden hyväksyttäviä hoitokeinoja ovat spesifiin
neurobiologiseen tietoon perustuvat hoitokeinot vaikuttaa lääkeaineilla
ainehimoon. Lääkkeitä kuten buprenorfiinia tai metadonia voidaan käyttää sekä
siirtymävaiheen lääkkeenä vieroitusvaiheessa että myös pitempikestoisena
korvauslääkityksenä silloin, kun riippuvuushäiriöön liittyvä aivosairaus
paranee hitaammin. Nykyisin Suomessa mainittuja lääkkeitä voidaan käyttää vain
opioidiriippuvuuden hoitoa koskevan asetuksen 289/2002 määrittämissä
hoitopaikoissa.
Kuinka
nopeasti huumeista irti päässeen aivot ovat siinä kunnossa, että lääkitys
voidaan lopettaa, on yksilöllistä. Tutkimustiedon mukaan suuri enemmistö
opioidiriippuvaisista tarvitsee pitkäkestoista vuosia jatkuvaa lääkitystä. Tämä
ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut opioidiriippuvaiset olisi kykeneviä
lähtemään vieroituksen jälkeen suoraan lääkkeettömiin yhteisöhoidollisiin
ohjelmiin. Ne, jotka eivät tähän pysty eivät suinkaan ole toivottomia
tapauksia.
Kroonista opioidiriippuvuutta on tutkijoiden toimesta verrattu diabetekseen, jossa säännöllinen ja ohjeiden mukainen lääkehoito yhdistettynä muihin säännöllisen elämän ohjeisiin on kuntoutumisen ja kunnossa pysymisen perusedellytys koko loppuelämän. Useat korvaushoidossa olevat potilaat pystyvät vähentämään lääkeannostaan kuntoutuksen edetessä, vaikka hermosto ei antaisikaan periksi lääkityksen kokonaan lopettamiselle. Elämä myös korvaushoidossa olevalla potilaalla palautuu normaaliksi, kun irroittautuminen huumeista ja käyttäjäverkostoista on riittävän vakaalla pohjalla.
Kuitenkin elämäntapojen muuttaminen hoitoon kiinnittymisen jälkeenkin on usein vaativa prosessi, jossa tapahtuu myös taka-askeleita. Niiden edessä ei tulisi kuitenkaan antaa periksi. Kriisitilanteita on opittu hoitamaan yhä paremmin. Toivon mukaan tulevaisuudessa myös kuntoutusketjut kehittyvät monipuolisemmiksi huumeriippuvuuksista kuntoutuville, siten että pääsy tai paluu työelämään tulee todelliseksi. Toisaalta on muistettava, että elämä ilman huumeita on elämisen arvoista myös niillä huumeriippuvuuteen ajautuneilla, jotka ovat sairastuneet huumeriippuvuuden ohella vakavammin muihin psykiatrisiin sairauksiin tai saaneet vakavia komplikaatioita huumekierteen aikana.
Lähde: Järvenpään sosiaalisairaalan ylilääkäri Antti Holopaisen artikkeli Irti 1/2007 -lehdessä.
Kirjallisuutta:
Salaspuro
ym. Päihdelääketiede. Duodecim 2003
